Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla… Ne eivät olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:
Auf, auf! gieb deinem Schmerze
Und Sorgen gute Nacht!
Lass fahren, was das Herze
Betrübt und traurig macht!
Nous' ylös, hyvää yötä
Suruilles lausu vain!
Suo huolen mennä myötä
Jo tuskain katkerain!
Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun, jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:
Bist du doch nicht Regente,
Der alles führen soll,
Gott sitzt im Regimente
Und führet alles wohl.
Et liekään kuninkaana,
Sua toinen johtelee,
Jumala valtiaana
maan hyvin hallitsee.
Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen Liedinsä loppukohdaksi:
Und ob gleich alle Teufel
Hier wollten widerstehn
So wird doch ohne Zweifel
Gott nicht zurücke gehn:
Was er ihm vorgenommen,
Und was er haben will,
Das muss doch endlich kommen
Zu seinem Zweck und Ziel.
Ja vaikka hornan valta
Sua kaikki vastustais,
Ei tiedä Jumalalta
Se vaaksan vertaa sais: