Hän mitä päätti kerran
Ja mitä neuvossaan
Hän tahtoo, tahto Herran
Se täyttyy aikanaan!
… silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto kuin jonkun roomalaisen Imperatorin voitonsävel.
Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:
Oih, hyvä Jumala!… Oih, hyvä Jumala!… Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:
Oih, hyvä Jumala!… Hyvä Jumala!… Ja milloin hän vähän sai henkeä sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja tyytyväisen hellästi.
Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:
— Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!… Antakaa se vihko tänne.
Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.
Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan. Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen kuoliaaksi… Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin, jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja huutanut hänelle:
— Menkää ulos!
niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään. Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni. Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan. Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja nauroi aivan kuin lapsi.