Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa. Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren, tuntemattoman ystävän sielussa.

Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen, silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea, arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat. Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä, vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun puutteensa, — joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, — loivat hänen ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse. Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää. Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen hänen erehdyksiään: — (arvostelijapiireissä sangen tavallinen menettelytapa). — Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi päiviksi, — sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän, joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä tuska.

— Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä. — Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet armottomasti häviölle! — Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain… Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.

Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen. Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; — (ja ehkäpä se tuottikin); — mutta hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä tulemaan luokseen.

Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt, etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti, kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon, niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös, meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.

Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin, joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt, viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet. Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet musiikki-iltoinaan:

— Ah, olisipa Krafft täällä!

Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat. Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika. Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.

Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä — pimeyteen, ja kysyi:

— Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?