— Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!…
Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.
— Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.
— Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.
Hän mietti hetken ja jatkoi:
— Hänelle täytyy sähköttää.
He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään. Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:
— Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee ensimäisellä junalla.
Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja he hokivat yhdessä:
— Se oli onnettomuus!