He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle, ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:

— Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan — — (sillä hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):

Huomenna on kaunista.

Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne, kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin, kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat, iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös. Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.

Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle, vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa. Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään, sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan, niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö Herr Universitätsmusikdirector Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty, mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.

Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta, joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.

Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia, marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter Schulzin.

Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia. Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:

— Se on hän… Ei, ei se ole hän…

Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen Liedin ensimäistä säettä: "Auf! Auf! Nous' ylös!…"