Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan. He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin, nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia sydämenasioita.
Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia. Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys. Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.
Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.
Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan; mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja onnellisina.
— Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä Liediään.
— Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.
Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan päätänsä:
— Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!
Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:
— Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.