Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.
— Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.
Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta, sairaudestaan.
— No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?
(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)
Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.
Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.
— Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.
Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, — ajatellen Schulzin silmiä:
— Niin, sillä on vielä kauniit silmät.