Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut jälleen soittaa. Lied seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa hänelle:
— Heh! Oliko tämä kaunis!… Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä? Entä tämä!… Tämä on kaikista kaunein… — Nyt minä soitan teille sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn…
Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen, että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään, että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti. Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt irroittaa paikoiltaan.
— Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.
— Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä, sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.
Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista kauhistusta.
Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi irti.
Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa. Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen. Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi, välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:
— Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena?
— Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.
Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.