— Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä. Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva yleisö!
He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä; hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut, paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi, valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut, aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan, suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen, jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa. — Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt. Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän huudahtanut:
— Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa valittivat he usein:
— Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se se osaa laulaa!
He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.
— "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai viimeistään seuraavana yönä…"
— Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.
Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.
— Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. — Mutta ette kai te nyt lähde pois?
— Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.