Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:
— Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!…
Kunz yhtyi häneen:
— Entä Pottpetschmidt!…
Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:
— Kuinka te olette hyviä!… Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?
Schulz puristi häntä kädestä.
— Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!
Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta, ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä, Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei tahtonut kauemmaksi katsoa.
Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa; hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", — ja vielä yhden, — se oli hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, — ja sitten taas, kevään maljan; — eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa, erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.