Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua, kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes Schönbuchwälderin puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.

He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he menivät ohitse, ja heidän mielestään oli Herr Professor Schulz aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan. Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, — ja mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle, haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen hartauteensa.

He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa. Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:

— Riittää!

Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli, eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla kourillaan häntä käsivarsista:

— Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä on niin kaunista, kaunista!…

Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat silmänsä tahtoivat sanoa:

— Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä rakastan sinua.

Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan. Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin, huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:

— Se on huomisen asia! Kun hän on lähtenyt pois, on minulla aikaa levätä.