Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti, että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.
Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti, ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:
— Mikä se on?
Toiset huusivat hänelle riemuissaan:
— Se on Pottpetschmidt!
Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä, hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi, kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen, kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, — hän, joka ei ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, — juuri silloin, kun Herr Kapellmeister saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä. Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain joutuisi liian myöhään… Mutta, Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!…
Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa, karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret, nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi. Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten, tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:
— Kas tuollainen hän on!… Mitäs hänestä sanotte?
Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:
— Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?