He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy! Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän ajatteli:

— Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi!
Minä en säästä sinua.

Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä ollut kuullut Liedejään laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa, mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui. Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää, kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin hyvin hänen Liediensä ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo, ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:

— Onko tuo tosiaan niin herkkä?

Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan. Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. Liedien henki valtasi sen ja se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.

Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen, sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää, ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella; soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne, jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen, ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä kuin suurimmaksi kauhukseen.

Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna ilmettä" Christophen Liedeihin; hän pisti siis oman ilmeensä Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään, ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen, ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan. Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen kuullessaankin.

Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton; Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.

Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan. Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä, pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli, miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa, minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa tavanneet, — kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi hänen voimiaan… Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille, jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia hänen työssään. — Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu; toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän rakasti.

Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään.
Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille: