— Nyt minä soitan yksinomaan teille.
Hän asettui pianon ääreen ja soitti, — niinkuin hän osasi soittaa, silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:
— Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!
(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).
Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan. Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat. Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:
— Minä olen väärässä… minulla ei ole oikeutta valittaa… maailma on ollut minulle kovin hyvä…
Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, — epätietoista toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta — laatien sen itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus turvautui nuoren miehen sieluun.
He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon. Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja, jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.
Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni. Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti; hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:
— Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!