Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus. Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: Nunc dimittis… Hän nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi, liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.
Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua. Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta. Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä. Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan. Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan. Hän selitteli tosin itselleen:
— Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni. Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.
Mutta sitten hän vastasi itselleen:
— Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.
Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:
— Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen päivään!…
Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli, mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen, lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa, jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa; eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! — Vanhus tiesi puolestaan kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli Christophea jo koko ikuisuuden varalta.
Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää… Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa — onni auttaa meitä?… Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, — tai ehkä ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi, että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.
Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin juna oli lähtenyt.