Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden. Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin, Schulz hoki:
— Miten hyvä… miten hyvä, että se kesti tähän asti!…
Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti Jumalaa.
Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella, joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä. Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade; sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.
Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään erään korkean aitamuurin kulman taakse.
Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan; ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.
Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui. Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari. Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda. Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan. Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat, mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä tytön sanoja kummasteltu. — Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut. Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.
Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa. Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen monia entisiä muistoja.
— Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.
(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)