ENSIMÄINEN OSA
Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton…
Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.
Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua. Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla; hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi tulla diletantti.
"Päästäkseen eteenpäin taiteessa, sanoo Ibsen, tarvitaan muuta ja enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo, vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja."
Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe, tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia, haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa… Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä, mitä voi olla… Christophe luuli joutuneensa satamaan.
Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, — vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. — Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.
Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa suuttuikin. — Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä, ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.
Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan rakastavien sydämien ystävyydessä.
Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa, toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta hänen lapsensa — inisevä vauva — ei voinut täyttää kovin suurta sijaa hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä. Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.