Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä, joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut. Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti. Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset olivat hänelle vastenmielisiä.

Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.

Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman, Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta, ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä — (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen) — sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle koti: se oli pimeä kammio, johon hänen menneisyytensä kuvat heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen: hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen niitä… Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat; ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin… Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies — (Olivier oli aivan kuulevinaan hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein portaissa) — mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen, uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä, mitä se antoi, — antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias, toinen seitsen- ja kolmas kolmen, — kaksi oli sitä paitsi jo kuollut, — ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet edellisessä kuussa.

Eräs naapurineukko kertoi:

— Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä, yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!

Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: — valtavan iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa; tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä! Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier, hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:

— Anteeksi, pikku neiti.

Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. — Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten, pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän tyttö, mihin se matka häntä vei? — Olivier oli siitä varma, ja hänen sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, — ajatteli noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi kärsimyksistä pääsemistä!

Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan lähellä… Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä… Että hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!