Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille, tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi. Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti, sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!

Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli, niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan huomasi hän ne heti kaikkialla. — Maailma oli täynnä kärsimystä. Maailma, tämä vaivaistalo… Oi miten paljon ääretöntä tuskaa! Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta. Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa, vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään, rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma murjoo ja jotka se unohtaa!… Julminta ei tässä ole kurjuus eikä sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki, niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa, ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai Christophen sekaannuksiinsa:

— Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.

Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja sadatteli:

— Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä surussa edistynyt.

Olivier koetti puolustella itseään.

— Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun.
Silloin ei voi enää elää.

— Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.

— Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.

— Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää, taistelemalla pahaa vastaan.