— Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus, jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita, aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa? Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, — ellei se suorastaan pahennakin asiaa… Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen hiukan puhtaampaa viiniä. — Minun ensimäinen velvollisuuteni on tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!
Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset. Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia. Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä muista, mitä pahaa he itse tekevät.
Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina. Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen: virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua, katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin sielu ei voinut tyytyä olemaan.
Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle parhaat voimansa.
Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka (viisasta kyllä) — johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa. Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.
Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!… Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha, paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko; eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat vääryytensä, — yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se kannattaa.
Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia vääryyksiä vastaan, — ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.
Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan. Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi, taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.
Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.
Oikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli häväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut liikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat totuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu verhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien kustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta, niinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, — kuninkuudet Jumalan armosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten yhdenvertaisuus, — ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet, jos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla. Mitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät valloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä puolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka säteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa savua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin aate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee sellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan ihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin verensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä kukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. — Monet näistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia hyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin porvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet porvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita: museoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita harva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se tehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se voima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin abstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin Hegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne kävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi ja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta jatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa tartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään.