Sellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille ja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa, joissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan erillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin kansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä ei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se minkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään huolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina heikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden mainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se nousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. — Ihaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne luopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta ihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he voineet menetellä toisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin palattuaan kummastelivat itsekseen: "Mitä minä teinkään? Olin kuin juovuksissa…" Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja viinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät olleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini oli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui. Niitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään ainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen viininkorjuuta!… Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta kuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän lastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat siitä humalaan.
Yhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier Jeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman yhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: Deo ignoto: — kansalle.
Kaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet näkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla luokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli älyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät tarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä taistelemaan, — tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin. Ei ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain vaaraan. Teatteriliikutusta!
Tällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman oman edun laskelmia. — Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten taiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan ylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen nousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat tällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan kyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean merirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He työntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin, jotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa; eikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se inho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja asiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon heidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman tarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan. Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he olivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä menevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli heidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä. Kun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin ja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen yhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui yksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu, että se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla tahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He eivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa kansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille heistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja epäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa, ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että se saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää jäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta ei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. — Toiset tyydyttivät tällä järjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten hyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He nauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa nähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle. Älyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella oleville: "Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään jäljelle!" — Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita.
Toisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja miehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka hävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän teoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja tukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän ympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on, — eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka näyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he helpostikin, että he sen tuulen käänsivät.
Tuuli oli jo kääntynyt.
Aatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä nopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan tasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa kyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja moneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla valloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen optimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja odotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen hengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään, niiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo kaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta; tarmokkaat vähemmistöt — kaikenlaiset vähemmistöt — turvautuivat silloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta silti kohtalokasta: "Action Françaisen" rojalistit, Ranskan kansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac puhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, "taipumuksiltaan aristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan, ainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään halvempia ihmisiä." Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa huonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta keinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden vallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, — joko työläisten tai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet, kunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai vallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta demokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot, väkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän yläpuolellaan.
Lisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita, — sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein, mistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa eivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi, milloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se mikä tahansa. — Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen esimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä, levittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien etujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat olivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista järkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt heistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku pisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan: he kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. — Kaikki he olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti kadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan johtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi makeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä menestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin. Ajan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle, ja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa heidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä, ja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät olivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata, pelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin mokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia, he alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he olivat olleet aikoinaan kehittämässä.
Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.
Tuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre Canet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että se oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta: suku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet kuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että vähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia Marais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän, mutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään naisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät olleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan. Moiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle jääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan ja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi häntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen selvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo hänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut varsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi, että siellä ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta kuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen yksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen liittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet syndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä maailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei tahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja ihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä ollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on varmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he häpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin valtiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi ovat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia.