Kuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka muistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari ja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse Heimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla, kuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen saattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään enimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat ja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli vilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen kallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä itseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli tätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä yhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen äärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään mitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa vallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin; hän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan häilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään aatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa heidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia näyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen vallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin vilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten hänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden maiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se oli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän itsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt.
Kun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen sukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi erinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän oli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä. Hänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don Quijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan, kulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei omaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten ja millä hän eli), — vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin vahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän tiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset pelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän pitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea. Tuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, — (hänen kasvonsa olivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe hyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa olivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän oli oikea mestari) — oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että häntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän uusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys ei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä. Mutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet hyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he tekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili porvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta, ylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: "Minnekä te minua viette?" Mutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta halkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä halkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan heitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän ei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi, joka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin miehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he moittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman nimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät! Kuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista itsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista, jotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi samaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten ihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen ihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi! Se haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan tehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan ajattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti, mitä he ajattelevat!… "Tunne itsesi!"… Kuinka pystyisivät he siihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa mielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin, ovat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä, että ihmiset yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden voimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon ihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit, profeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan tulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin jostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko vainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita tuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan Kristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa.
Niin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.
Kaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut sydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla maailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin, Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin ajatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä jörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus, lammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän kaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on tulossa.
Olivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin heillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla tavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi heidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn voiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen päin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet. Hän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan, joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas, ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina. Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt maailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli? Köyhyyskö?
— Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.
— Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan onnen kohtaamat.
— Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen, köyhä, typerä, voitettu, — ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa, menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään. Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä sellaista… Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!
— Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään.
— Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä vastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin hartioihini… Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät, eivätkä ne, jotka sitä ovat.