Hän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden haaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan, että kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen.
— Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite, minkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.
— Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta kuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka puhuvat asioita, joita eivät tunne.
Eikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan liiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta. Olivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut käyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut tiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella.
— Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi? sanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki ehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja minulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana päivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä silmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi koko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa, ei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi karaistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen. Parempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä.
Mutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä olennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta säntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän tiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli jonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu Lännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, — siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen, kansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa kaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella ryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä.
Christophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia. Hän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä maistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä hyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä!
— Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, — tai leikkiä vallankumousajatuksilla, — tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei minun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa mullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa omaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin puolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä, joka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja. Mutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä muita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä klassikoltanne, Corneillenne sanat: "Minä yksin, ja se riittää." Teidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne. Voimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa väkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien heikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti.
Mutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata poliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin oli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista. Hänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja intohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan, kenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea oli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli:
— Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten?