Tosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti tuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden uutuudesta tai (se on sama asia) — arkaismista. Mutta he olivat liian herpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen todellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, — leikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa veivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he olivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään ei ollut todella "välttämätöntä". Heidän oli melkeinpä mahdotonta tunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen; taide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta; Heidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen suvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista. Jos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen todellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se saattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita tai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? — Ja kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä yhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan he saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi siis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan synnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko sisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena — tahi paremminkin ajanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, — tarjota näyttämöllä tai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön muodostamalle yleisölle.
Christophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen vaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen puhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne vaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän elämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet hänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi uskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria kansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja teattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen tullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä vallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli itselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle ainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli niin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset tempasivat hänet ehdottomasti mukaansa.
Kaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia hedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä ajatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää omistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä. Suopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa epäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina kuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä. Christophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten kysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä huvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka uskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi pyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut häntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia herttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa erillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän vähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa ainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli jo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään.
Yhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet näyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan seurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo ymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen käänteet olivat sitäkin arvaamattomampia.
Ei silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty. Ranskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina vähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä samanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja ravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia.
Kun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota leipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät hänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous, ilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista ja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen keitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja, vaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen työväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta. Hänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten kansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan keskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia ryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja ammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän omia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on lähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään.
Sen teki Christophe.
Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet tuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä vuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä oli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket kuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä. Hänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa, vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi, vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen koko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa kuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen nuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä porvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa ja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut, ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli tehnyt sen virheen — (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen tavallista), — että oli nainut rakkaudesta, — kauniin työläistytön, jonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli synnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen elää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää tietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli salaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat; eikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät häneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten, moukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat keskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman elämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja pilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän oli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun hän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta löyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka ei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna. Lapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä. Oliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä, kärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää ajatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, — kaikki nämä seikat olivat lopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen ärtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin monet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet lopullisesti. — Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli järkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei ollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että kateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä eräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän oli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti siitä, että hänen täytyi sekautua kansaan.
Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän — mikä oli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen, — ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän ei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier; hän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia. Hänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään ymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon voiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin.
Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä Casimir Joussier, — pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen, viidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset, laihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa pujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen mimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen kanssa sointuvaa, — eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja viheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, — kuin nimenomaan häneen itseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka hänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että ajateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri niitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön ollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme kertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita he odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä saman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä noudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. — Tätä hänen persoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus hänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla lain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan pelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle, huomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen väsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon herättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat jok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka oli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka missä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen terveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti hänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan epätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus yllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa ja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin paljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä, sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen hän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä kaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia ja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä, ennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta Christophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui hyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli synnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka hän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin täydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin niiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden, jotka olivat alempia kuin hän.