Christophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen taistelu sai heidät — vaikkakin vaikeasti — toimimaan yhdessä, ei se silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien välisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja lykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki pohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen kateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana, eivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui — tulee johtumaan aina — kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne, jotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki ne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, — laumassa, jonka luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin niistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.

Christophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa, jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen, joka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa ravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa, joskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja hämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka ja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen, silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan pulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot, mekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa anarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli hänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen päänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen aivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden puute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen alkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, — ihastunut sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin. Ja kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan, imi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden vertainen. Ja vihaa heitä.

Christophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä Sebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla pidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan tiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli tyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias; kasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä, niska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier, mutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista kursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin ystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.

Ravintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen, joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin, kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen, kuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen heidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia päällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi vielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias — tyttö ja poika — jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän kulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.

Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa, sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään; hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa, tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe, vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan, salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta. Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan. Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin. Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä. Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin ja halu rakastaa heitä.

Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen, että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti, luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden, utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan ajan nainen: kaikkien aikain nainen. — Olivier, joka näki tämän salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.

Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä, seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä, Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä keskenään:

— "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin vähästä…"

Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut…

— "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme…"