Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä. Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika, jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:

— "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää."

Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys. Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista, ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso, kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, — ja kaikkien puolueiden, — aatteita äidillisen iroonisesti, — aivan kuin nuoruuden hullutuksia tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään. Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli optimisti.

— "Ei pidä olla pahalla tuulella… Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen on kunnossa…"

Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa. Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja kaikkia valtioperiaatteita vastaan, — valtiota vastaan, tuota kauheaa laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan, joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, — nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan syypää.

Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui tekemisiin syndikaattien kanssa, — noiden monien heikkojen luomain peloittavain kokoomusten, — niin hänen voimakas individualisminsa nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot, alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä, ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin hän oli tutustunut Saman katon alla, eivät välittäneet näistä taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä; he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi. He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta. Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi. Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!… Sellainen vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia" työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan. Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:

— En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.

Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen, ettei hän ollut heidän joukkoaan.