— Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne, olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta, olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi. Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan; mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään. Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista kohti.
He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin mukavasti kuin suinkin.
Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin, jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään ei inhoittanut häntä niinkuin sabotaashi, työn tärveleminen, periaatteeksi otettu laiskottelu.
— Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan, sanoi hän… Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne porvareita!… Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman! Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta. Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, — huvikseen ehkä, — tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka heissä kuohuu, — lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä, porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi, agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi… Seis, älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat pettureita, sanotteko?… Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin itsensä täyteen.
Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä, sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma, jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen? Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää. Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan — (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?) — vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan. Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin Gioconda ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me, työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me, jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, — me, jotka kuitenkin olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne, rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne, joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu, valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle uhrataan kaikki muu hyvä, — nimittäin lähimmäisten hyvä. — Siitä huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä: "Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä."
Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea, häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.
Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia. Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen, toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.
Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa; ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä: rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi nainen ja raha — (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). — Niin hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi — (Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); — mutta heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa, levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen, liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina näkymättömään päämaaliin.
Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan. Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset keskenään, — sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla, — sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, — niin raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.
Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut. Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle ja katseli veden vyörynää.