Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä. Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa, epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla, järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema; heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.

Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa…

"Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut, että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi…"

Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa — (olipa se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, — Järki tai Järjettömyys, — ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) — hänen mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita. Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten parhaiden luokse, — olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai puoluetta tahansa, — niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän käsissään sammu.

Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut.

Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju, — laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta, sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua, suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa, määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi. Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin. Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille Internatsionaalea. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti; silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.

Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen, — pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä; haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet, tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette — taikka sanottiin häntä La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan, nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa, jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja, mutta eivät kuluneet itse koskaan.

Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu- ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen kanssa, joka oli ruvennut apachiksi, sakilaiseksi, ja joka oli piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin. Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet; hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä, vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn. Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä, repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.

Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, — (ne olivat oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin humalassa ollessaan), — saivat pojan pään sekaisin. — Hänen sisäinen olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat, lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat, perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.

Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse. Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä, kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta. Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita, huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen, joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata: hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi… Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy, niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel loukkautunut.