Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois. Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen vaisto auttoi hänet näkemään — (joskin vielä liian yksipuolisesti) — lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan: haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä; Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen, ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä. Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat, herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata; hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen. Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin, että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia; eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?… Mutta usko on aina kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa. Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!… Olivierin ei onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten, jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle, eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan, joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja mielenvikaisen credon, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.

Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän luki hänelle Tolstoin Lapsuuden muistoja. Hän ei näyttänyt niistä välittävän; hän sanoi:

— Kyllä, niin se on, se on selvä.

Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että kirjoitettiin moisista tavallisista asioista…

— Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.

Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille; tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja, mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään, samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.

Olivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki tuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: — hänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja kaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön järkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen hurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina kuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan tuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi tuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen pyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä ja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä liiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme sadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista, joita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä skandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti. Mutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat nuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. — Pikku Emmanuelilla olivat kaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään perverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan kuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen rumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä. Olivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen ikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin elintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi häntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin, kuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan onni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat, villit ja barbaariset runot, — kokonainen maailma sankaruutta ja erotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät hänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa kiihkossa.

Hänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa, varsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa, vaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen saa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä kokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä ainoana elämänsä sekuntina! — Ruumiillisen työntekijän askare soveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan. Sellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata jotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle milloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia ketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee hänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia; säännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet liekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden parvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin niistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja porvarien muhkeihin aumoihin…

Olivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika itse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi mielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi kunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ rasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi poika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli aivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa.

Päivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois muiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain ja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja kapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin jollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa pronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti rasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa, ja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle nurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena. Jossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät ja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä Parisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina, kadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen vihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen ylhäinen musiikki, — koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu ulkokuori. — Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin penkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän vaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä eikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni.