— "… Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille loistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On rikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa… Minä rakastan kaikkia, kaikki rakastavat minua… Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää huomispäivänä!…"
Tehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi hyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin paikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin, jälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, — noiden maagillisten kirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran piirtää uuden Vallankumouksen Mene Thekel.
Emmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias, jonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa; näyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja kädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen kadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita merkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun suutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän sanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette ikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin käheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään ravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla. He olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes viisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku osansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta miehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea pusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean sinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli epämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket riippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea kahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus; ja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan ei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa paennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri kansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä, jotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden. Hän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti täydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he kumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä oli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle kaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla. Paperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard. Ystävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat toisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa samoin; — (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne pääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu heistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli sillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli merkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut kenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies, jonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä tyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli vähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut vaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä epäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai hänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän ei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta näkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain häneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan jälkeäkään jättämättä. — Molemmat olivat he vanhoja romanttisia lapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen nimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin kaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä koskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi Ihmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän veressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan. — On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia.
Huvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä sisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle, mitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen ja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa huomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään kauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi köyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän tekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan myyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, — hyvän työn, sillä hänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän mahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu kuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi juuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista puhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja klerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä mielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen salainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta, jonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon valtiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä käytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan — (hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin, niin "viimeisellä hetkellä"), — niin koetti hän kuitenkin kaikin mokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa seiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen kuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla fetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella asetti hän tyttärensä alkooviin "Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun) seppeleen" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä hänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö enoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä hänelle kiusaa.
Ukko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä touhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä hyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa taistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan kerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti pujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä kertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin kauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut. Muuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan mitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän ei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin ja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi olivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä, nimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi.
Tyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina sairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli ruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku Daphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen villakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet auringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen, hieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman näköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni ja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli saanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä ja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia, solutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan, jonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen ainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän pitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä; rouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin. Hän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden ummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä korkeimmalta runoudelta, — tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja välillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen käsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen huuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin pyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse luulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen moisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero, että taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme, kun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään. Rainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää. Sitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että he tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan. Hän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun; mutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki joskus katoaa maan alle. — Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa käännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata, minkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta kertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai pisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut huomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. — Suutarille oli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten kynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa leikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä, joka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut oikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä vuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä kuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut niskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias oli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen maireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia.
Rainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet toisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa naapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän kun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen suutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä, ja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään ikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti tytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin auki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan; — (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin näkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista rumanmuotoisuutta); — ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu vieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei ajatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka pelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus. Sillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle jotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta. Ainoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä, ja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä, tuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää pitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli sen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin villiintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli niin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään tytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän puikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen työmekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä ja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti ohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen, että tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista ylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi hyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi hänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle paikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän tytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen kirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista kahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä kuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin surulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina.
Mutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta ja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli yhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette puhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä koristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel sanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli kuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi kertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa, ja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette hänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat juopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan toistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä sanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan päästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He koettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan vaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette osasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän sitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja että ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä hauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana pyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea, mitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi hänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja sanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä. Emmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi tehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois ja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet palaamasta.
Eräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. — Emmanuel oli ollut työtoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän pysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille, tai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin kirja, tai paremminkin sanomalehti — (sanomalehtien kirjoituksia hänen päänsä olikin täynnä). — Sinä päivänä he keskustelivat vallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan naurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi:
— Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan.