Emmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän oli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä iltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti kotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään. Olivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta jäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän.
— Onko sinulla paha olla? Minkä tähden?
Emmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa. Poika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta ja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on ominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän toki koskaan ilmaissut sitä.
— Sinulle on tehty pahaa?
— Niin…
— Kuka se teki?
Poika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien väittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten.
— Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä meitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän jälkeentulevaistemme puolesta.
Emmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään?
— Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea tuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille ihmisille?