Emmanuel huokasi, ja sanoi:
— Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin.
— Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa kaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä, ja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on näkemisen ja rakkauden arvoista.
Ja Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa.
Lapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi:
— Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen nahkaan.
— Eipäs ole, sinähän pääset siitä.
— Niin, mutta silloin on kaikki lopussa.
— Mistä sinä sen tiedät?
Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen, jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa. Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia, illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä. Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.