On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät. Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen. Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä, muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi. Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, — koko ulkonainen maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen. Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli Rainettea, ja sanoi:
— Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he hupsuja?
Olivier hymyili:
— Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.
Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:
— Rainette.
Tyttö ei vastannut.
— Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:
— Ilkiö! Minä vihaan sinua.
— Anteeksi, toisti Emmanuel.