Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä, levottomana, hiukan häpeissään:
— Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.
— Onko se totta?
— Se on ihan totta.
Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.
He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli kaunis yö… Kivuloinen poika mutisi:
— Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.
Kuului Rainetten keveä hengitys.
Emmanuel virkkoi:
— Hyvää yötä, pikku sammakko.