Rainetten heltynyt ääni vastasi:
— Hyvää yötä.
Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä, pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä hänen tähtensä.
Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut. Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.
Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä. Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard, joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi jumaloivansa Christophen musiikkia: — (sillä diletantismi ja anarkian henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin joukkoon).
— Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä, mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, — ja lisäksi saksalainen, — kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa, niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa häntä.
Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä.
Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.
— Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen. Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata… No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa. Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn porvariston parissa.
Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, — linnunpojan viserrystä matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.
Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin. Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan. Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita, koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan. Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.