Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen. Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja nimiä:

— Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja…

Ja hän lisäsi:

— Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat
Burgundia.

— Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

— "Burgundilainen huima, vyöllä miekka tuima, partaleuoin tuo burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on sukupapereita 1200-luvulta ja… Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla. Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää, joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa. Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat, joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel; poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä, joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet, mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä. Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut. Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia ääniä.

Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. — Confédération Générale du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.] lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan paikkaan: vatsaan… Feri ventrem… Ne nimittäin uhkasivat suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle, tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään. Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi. Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan vallankumousta.