— Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä. Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa, koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema! Verta! Surmaa!"… Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja mustetta! Mutta montako pisaraa verta?
— Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua, kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.
Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon, Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!
Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.
Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse. Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea, joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti, nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, — ei sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista, puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut; mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut eroittaa.
Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen. Olivier kysyi häneltä:
— Mitä tuo oli, Christophe?
— Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä houkutellakseni kaloja luokse.
— Aiotko kirjoittaa tuon?
— Tuon? Minkä tuon?