— Tuon, mitä soitit.
— Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.
— Mutta mitä sinä silloin ajattelit?
— En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.
Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen, Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin hellä ilme!
— Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.
— Mikä sinulla on? kysyi Christophe.
— Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en saa osaani!…
— Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?
— Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä kestää?… Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi… Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.