Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle, hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut aivan hänen läsnäolonsa… Christophe astui huoneeseen keskellä kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:
— Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää muista.
— Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et unohda koskaan mitään.
— Vai niin muka! virkahti Olivier.
— Alota siis alusta vaan.
— Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.
— Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin?
Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.
— Mikään ei katoa, vastasi Olivier.
Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan pysynyt liikkumatta, — kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut aavistaa, mitä hän ajatteli, — liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja sanoi:
— Huomenna tulee kaunis päivä.