— Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes kuunnellutkaan.
— Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt kasvonsa kirkastuivat.
— Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle huomenna, Emmanuel?
— Mitä joutavia! sanoi Christophe.
Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat; mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta, kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään, edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa, siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään. Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan, tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea kuulevinaan. Christophe sanoi:
— No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit arvata, että olen putkassa.
Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei tahtonut antaa Christophen mennä yksin.
Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia, kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman, maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä, pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan ei oltu nähty aurinkoa!… Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.
— Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.
He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään katsomaan lasta.