— No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.
Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja; töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin he olivat kiitollisia… eivät tienneet, kenelle… kaikelle, mitä oli ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat toisilleen ylpeinä:
— Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.
Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa… Nuoko kiltit ihmiset!… Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.
Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia, väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana. Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia, niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä, Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri milloin minnekin päin… Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään tulkitakseen!…
Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe, — omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä aikomatta, — huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan. Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan, etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa, kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.
Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää, mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.
Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti, selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista ihmisistä!… Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa; pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa, hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.
— Christophe, pyysi hän.
Christophe ei kuunnellut.