— Christophe!
— No mitä?
— Mennään pois.
— Pelkäätkö? sanoi Christophe.
Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy huulillaan.
Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa, katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta… Ihmekö se! — Nythän se oli tuleva… Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että myöskin Christophe odotti.
Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas. Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon Christophen parissa.
Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, — siellä oli kultapartainen Coquard, — hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä, ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, — vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi. Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin tavallisesti:
— Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.
— Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä paisuu pian pahempaa.