— Mitä lorua! huudahti Christophe.
Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen: "Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta, joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin, ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea käsipuolesta ja sanoi hänelle:
— Mennään Aurélien luokse.
Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman rääkymistä. Hän sanoi Christophelle:
— Minä menen kotiin.
— Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.
— Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.
— Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.
Ja hän astui sisälle ravintolaan.
Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut: hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin hän.