Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain tungoksessa.
Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:
— Saanko pyytää neitiä valssiin?
Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia: hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se, joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle. Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen. Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi; ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän oli kuin juovuksissa, hän ärjyi.
Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin. Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan, jota oli kuukausia rakennettu Metro-radan tarpeeksi. Valurautaiset häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.
Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa. Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:
— Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.
Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen. Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin lapsi; ja samalla hän ajatteli:
— Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?
Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä. Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut. Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle: