— Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan nimessä, toimittakaa hänet pakoon.
Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:
— Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet väkisin.
— Millä tavoin?
— Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.
— Mutta… anteeksi, tuota noin… sanoi Canet ymmällään.
— Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet menemään Sveitsiin.
— Siihen hän ei suostu.
— Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään, että hän on jo lähtenyt.
Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki katukiviä, joita myöten hän hiipi, — ennustellen kuolisiko hän vai ei — (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten, ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen, vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan Christophen luo ja huusi: