Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja valoton. Oli melkein pimeä… Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!… Sitten hän vaipui horroksen aaltoihin uudelleen…
Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen syvyydessä, niinkuin sammuva valo… Talo maaseutukaupungissa, glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi…
TOINEN OSA
He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi. Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin, mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe riensi häntä kohti…
Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin, mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan, jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.
Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia. Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat. Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.
— No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.
Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.
— Hupsu-raukka! huudahti Manasse.
He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi
Canet Manasselle: