— Taidettiin tässä tehdä rikos.
Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:
— Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.
Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta; mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa, olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!… Hänessä oli tapahtunut täydellinen järjenpimennys!… Hän kummasteli ja häpesi sitä nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?… Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei, yhtä hirvittävä… Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään; mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita. Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.
Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa… Ei ollut ketään. Hän meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli jo näkevinään… Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?… Mutta siitä alkaen rupesi odotuksen tuska ahdistamaan häntä.
Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä… Mikään ei ilahduttanut häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli, kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.
Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier, hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:
— Ah, viimeinkin tulit!
Harhanäky haihtui.
Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.