Siitä asti, — (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä vielä mitään") — tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli tapahtunut.
Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen. Se oli se kirje. Christophe oli varma, että se oli se. Hänen kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan. Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.
Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan, oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli pelastettava, — ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä, hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; — nyt hänen täytyi pelastaa itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman maineensa tähden… j.n.e…. Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta…
Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun. Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!…" Hän tahtoi matkustaa takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe oli yksinään vaunussa ja huudahteli:
— Se ei ole totta!… Se ei ole totta!
Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti? Mitä toimitti mikään?… Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä, neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli keskellä autiota maaseutua, — vainioita, joiden reunamilla näkyi siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja huusi:
— Olivier!
Makasi poikki tien ja nyyhkytti.
Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa! Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla kuollut!…
Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle. Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa. Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut. Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.