— Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.
— Nouskaahan, sanoi isäntä.
Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja sanoi hänelle:
— Raja on tuolla.
Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt, minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa, ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi tuskineen painautua miettimään tuskaansa.
Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin, ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä, käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.
Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään, etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle, harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä, joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä, tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin ympärillä kiertelivät naakat.
Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. — Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen sielussaan… Aika pitkä kuin iankaikkisuus…
Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä, auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta, odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain; seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.
Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia, ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat portaista.