— Missä hän on? kysyi tuttu ääni.
Alahuoneen ovi aukesi.
— Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!
Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen; hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä, muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut hämmästystään.
— Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.
— Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.
— Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä, Anna ja minä.
Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka hänet oli ottanut taloon vastaan:
— Vaimoni.
Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat, vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni; Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.